Sikaa säkissä

Tasan kuukauden kuluttua (19.4.) on jälleen päivä, jolloin suomalaisten väitetään pääsevän vaikuttamaan siihen tulevaisuuteen, jota kansakunnan poliitikot eduskuntavaaleissa heille ovat tarjoamassa. Ongelma kuitenkin on se, että kansalaiset joutuvat tilanteeseen, kuin olisivat – vanhan sanonnan mukaan – ostamassa sikaa säkissä.

Äänestämistä demokraattisissa vaaleissa on aikojen kuluessa ainakin Suomessa pidetty varsin arvostettuna, jopa juhlallisena tapahtumana. Vielä muutama kymmenen vuotta sitten, kun Piruparkakin oli vielä kokoa jauhesammuttaja, vaalipäivänä ihmiset pukeutuivat – äänestystilaisuuden arvokkuutta korostaakseen – parhaimpiinsa ja äänestystapahtuman jälkeen saatettiin lähteä vaalilounaalle tai ainakin leivoskahville koko perheen kanssa. Eli varsin juhlavissa tunnelmissa kansa edustajiaan aikoinaan oli valitsemassa.

Jo kansakoulun yhteiskuntaopin tunneilla aikoinaan opetettiin, että demokraattisesti järjestetyt vaalit ovat kansanvallan toteutumisen huipentuma. Ehkä joillekin nykyjärjestelmä sitä saattaa ehkä olla. On kuitenkin niin, että äänestäessään kansalainen ei useinkaan edes tiedä, mitä hänellä äänestäessään on odotettavissa. Se tarkoittaa että se paljon puhuttu äänestäjän kuluttajansuoja, jota tämänkin tekstin kirjoittaja on aika-ajoin palstallaan peräänkuuluttanut, on täysin olematonta. Erilaisissa keskusteluissa vaalipaneeleissa, toritapahtumissa ja monissa muissa tilaisuuksissa ehdokkaat esittävät niin puolueensa, kuin omiakin näkökantojaan, tavoitteitaan ja jopa lupauksia tulevista tekemisistään. Kukaan ei kuitenkaan tiedä minkälaisella hallituskoalitiolla tasavaltaa tullaan vaalien jälkeen hallitsemaan. Ehdokkaiden henkilökohtaiset, tai edes puolueiden vaaliohjelmissaan esittämät tavoitteet kun eivät koskaan ole sama asia kuin vaikkapa useamman puolueen hallitusohjelma, joka aina on jonkinasteinen kompromissi hallitukseen osallistuvien puolueiden tavoitteista ja vaalilupauksista. Näin ollen vaalit, joissa kansalaisten pitäisi ratkaista, minkälaisella politiikalla maata hallitaan, ovat muodostuneet ainoastaan toteennäytetyiksi puoluegallupeiksi, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka tai ketkä ja minkälaisella politiikalla ja ohjelmalla maata hallitsevat. Vaikka pääministeri yleensä tulee aina suurimmasta puolueesta, hallitukseen saattaa mahtua myös vaalien häviäjiä, jos ministeriauton takapenkki kiinnostaa ja ovat muuten tarpeeksi myöntyväisiä hallitusohjelman suhteen.

Kun kaikki puolueet vielä järjestelmällisesti pihtaavat sellaisten tavoitteidensa kertomista, jotka saattaisivat ärsyttää joitain äänestäjiä, ei sian säkissä ostaminen ole kovinkaan kaukaa haettu