Vitsit ja niiden kertojat

Vitsejä maailmassa riittää – hyviä ja huonoja. Kertojasta itsestäänkin on luonnollisesti kiinni se, onko lopputulos se, mitä hän tarinaltaan toivoo. On tietysti myös asioita, joista ei ole kovin hienotunteista tai korrektia laskea leikkiä saati vääntää vitsiä. Vaikka tarkoitukseni ei tässä tilanteessa ole ryhtyä vitsinkertojaksi, en malta olla muistelematta vanhaa tarinaa, joka päättyi siihen, kun herrat John F. Kennedy ja Nikita Hruštšov pilven reunalla lueskelivat pyhältä Pietarilta saamiaan päivän lehtiä saadakseen tietoa, kuinka maailma makaa. Jopa Kennedy hämmästyi, kun Neuvostoliitosta – maailman toisesta suurvallasta – ei löytynyt ainoatakaan uutista, kunnes silmiin sattui pieni yhden palstan juttu, joka oli otsikoitu: “Rajakahakat jatkuvat Suomen ja Kiinan rajalla”. Tuonkaltaisia juttuja saatettiin kertoa silloin, kun Neuvostoliitto oli vielä voimissaan ja sitä pidettiin jopa jonkinlaisena ikuisuusilmiönä.

Poliitikot vain harvoin esiintyvät humoristeina (poikkeuksiakin toki on) ja vaikka edellä kertomani tarina pilven reunalta hieman sivusi suomalaista ulko- ja puolustuspolitiikkaa, julkisessa keskustelussa ne ovat aiheina olleet tabuja ja lähes pyhiä asioita, joiden tiimoilta ei – ainakaan suomalaisten poliitikkojen taholla – ole leikkiä laskettu.
On tietenkin olemassa jo lähtökohtaisesti huonoja vitsejä ja jos sellaisen kertoo muuten vakavasti otettava henkilö, jolta voisi odottaa ihan asiallistakin kommunikaatiota, lopputulos saattaa muodostua helposti jopa suoranaiseksi puujalkavitsiksi.

Yksi tapahtuma, joka ainakin kansalaisten keskuudessa, sai melkoisen puujalkavitsin tai suoranaisen farssin maineen, tapahtui 1978. Tuolloin silloisen Neuvostoliiton puolustusministeri Dimitri Ustinov ehdotti suurlähettiläs Vladimir Stepanovin säestämänä Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä sotaharjoituksia, muistaakseni molempien maaperällä. Virallisesti asian kerrotaan vaietun kuoliaaksi, mutta kansan keskuudessa ehdotusta siis pidettiin lähinnä huonona vitsinä. Luonnollisesti ulkomainen lehdistö revitteli aiheella ja aikana, jolloin suomettumiskeskustelu oli hyvinkin ajankohtaista, asiasta uutisoitiin enemmän muualla kuin meillä.

Kun viime päivien keskeisin turvallisuuspoliittinen keskustelunaihe Suomessa ovat olleet amerikkalaiset sotilaskoneet ja panssaroidut sotilasajoneuvot, joita tultaneen näkemään sekä Suomen ilmatilassa, että maaperällä, kukaan ei suhtaudu asiaan huumorilla saati pitäisi sitä puujalkavitsinä. Vaikka itänaapurin ehdotuksesta yhteisiin sotaharjoituksiin on kulunut jo lähes 40 vuotta, kuvio – ainakin tämän kirjoittajan silmissä – näyttää aika tavalla samanlaiselta, kun nykytilanne. Suomeen on kuluvan vuoden aikana tulossa vieraan valtion asevoimia ja -kalustoa melkoiset määrät. Tiedossa toki tämänkin kirjoittajalla on, että moni toivoo Suomeen mieluimmin amerikkalaisia, kuin vaikkapa venäläisiä joukkoja, mutta tarvitaanko täällä niitä jenkkejäkään? Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen kun tulisi hoitaa itse oma puolustuksensa kuten voimassa oleva puolustusdoktriini ymmärtääkseni määrittelee. Tai sitten päättää liittyä vaikka Natoon, jos tuntuu, että pelottaa ja omat voimat eivät riitä. Mutta se on jo toisen keskustelun aihe.