Natokaipuuta

Kiire tuntuu kokoomuksessa olevan ankara, kun Natokaipuu jälleen kerran painaa päälle. Eivät näköjään kovimmalta kiireeltään ehtineet edes varmistua siitä, että eduskunnassa löytyisi tarvittava määrä kansanedustajia, jotka kannattavat Islannin ilmavalvontaoperaatiota.
Jokainen tietää, mitä hosumalla tulee, mutta siitäkin huolimatta piti pääministeri Kataisen suulla ja ilmeisesti myös tasavallan presidentin hyväksynnällä, hätäillä ilmoitusta kyseisestä osallistumisesta. Se toki tiedettiin, että Suomi odottaa Ruotsin päätöstä, ennen kuin ilmoittaa oman kantansa. Ja vaikka lopullinen päätös tarvitsee vielä eduskunnan hyväksymisen, pääministerin hoppu Nato-operaatioon oli niin kova, että oli aivan ”pakko” saada sijoitettua ilmoitus Suomelle luontevaksi arvioidusta osallistumisesta Pohjoismaiden neuvoston kokouksen yhteyteen.
 

  On toki helppo ymmärtää kenraaleja ja muita sotilasalan ammatikseen valinneita henkilöitä, jotka koskaan eivät oikeasti pääse käytännössä toteuttamaan osaamiaan taitoja. Pelkät harjoitukset vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen varmasti turhauttavat. Se on vähän kuin maalari saisi vain harjoitella maalaamistaan tai opettaja leikkiä opettamista. Näin ollen ei ole mikään ihme, että haastateltaessa aina, kun vilautetaan suomalaisten mahdollisuutta Nato- tai muuhun sotilaallisista osaamista vaativaan operaatioon, sotaherroilta hymyn – ellei peräti suoranaisen riemun – pidätteleminen tuntuu olevan todella vaikeaa. Mutta mikä ihmeen kaipuu kokoomusta ajaa kaikkeen, mikä hieman haiskahtaakin Natolta. En oikein jaksa uskoa, että takavuosien nöyryyttäminen – joka kai parhaiten kuvaa entisen Neuvostoliiton suhtautumista kokoomukseen – enää voisi olla kokoomuksessa motiivina. Tai kukapa sitä voisi tietää, ainoastaan olettaa, kun kukaan ”kykypuolueen” sisäpiiristä ei edes tunnusta koko asiaa, vaikka valtaisa Natokaipuu on kaikkien nähtävissä.
 

  On toki niin, että vanhat kokoomuslaiset, niin kutsutut kovat arvot, ovat nostaneet viime aikoina päätään. Näin ollen kypäräpäinen pappi sopii Nato-innostuksineen kovasti hyvin kuvaan. Suomessa Nato-vastaisuus kuitenkin pysyy kutakuinkin muuttumattomissa lukemissa, eikä muutosta sen suhteen liene odotettavissa. Siksi kokoomuksessa jouduttaneenkin tyytymään kaipuun sietämättömään kurjuuteen ja pelkästään haaveilemaan tulevasta Nato-jäsenyydestä ja tyytymään jossitteluun, kuinka hienoa olisi joskus olla kultapossukerho Naton jäsen.
 

  Aivan oman kuvionsa Islannin ilmavalvontakysymyksessä muodostaa se, voisivatko suomalaiset joutua käyttämään aseita, puolustaessaan Islantia ja sen ilmatilaa. Jos, tai paremminkin kai kun, tämä saattaisi olla täysin mahdollista, asiaa on ratkaistaessa punnittava aivan muiden asioiden, kun kokoomuksen natokaipuun pohjalta.