Sukuko pahin?

Ottamatta sen tarkemmin kantaa kenenkään sukuun tai lähtemättä arvioimaan sen enempää omani, kuin minkään muunkaan suvun “pahuutta” yksityiskohtaisemmin, totean vaan, että sukututkimus tai ainakin sen monet tulokset ovat hyvinkin mielenkiintoista luettavaa. Samaan hengenvetoon on jatkettava, että sukututkimus edellyttää “pitkää pinnaa” ja oma lyhytjännitteisyyteni lienee ollut se suurin este sille, että olisin itse ryhtynyt omiin juuriini kovin syvällisesti kaivautumaan. Toisaalta, ei ole tarvinnutkaan. Tuo lyhytjännitteisyys kun ei liene ihan kaikkien sukulaisten ongelma, sillä esi-isiäni ja -äitejäni on tutkittu muiden toimesta varsin kiitettävästi ja minun miellyttäväksi ja mielenkiintoiseksi tehtäväkseni on jäänyt tutustua näiden toimeliaiden ihmisten kätten töihin.

Olen antanut itselleni kertoa, että pelkästään aatelisten tai peräti kuninkaallisten etsiminen omilta juuriltaan ei ole kovin hyvä vaikutin aloittaa sukututkimusta. Tai jos onkin, kannattaa varautua myös siihen, että mainittujen kohteiden sijaan törmää vaikka maantierosvoihin tai jopa murhamiehiin. Niin kutsuttujen “tavallisten” ihmisten suvut ja esi-isät Suomessa ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin samanlaisia “tavallisia” sukuja ja tavallisia ihmisiä. kuin jälkeläisensäkin. Toki poikkeuksia ja jopa myönteisiä yllätyksiä saattaa pulpahtaa esiin.

En ole perehtynyt kovinkaan syvällisesti sukututkimuksen tekniikoihin ja muihin käytännön toimiin liittyviin yksityiskohtiin. Jokaisella meistä on kuitenkin neljä isovanhempaa ja se tarkoittaa, että puuhaa kyllä riittää, kun jokaisen kohdalla lähtee kaivautumaan historiaan hyvinkin kauaksi menneisyyteen. Internet on nykyisin tuonut myös sukututkimukseen uusia mahdollisuuksia ja alkuun pääsee sieltä, mutta olen sitä mieltä, että perusteellisemman tietämyksen löytymiseksi sukututkija joutuu edelleen turvautumaan vanhoihin kirkonkirjoihin ja niistä löytyviin yksityiskohtiin.

Omaa sukuani on tutkittu äitini isän, äitini äidin ja isäni isän esi-isien osalta ja suuresta osasta niitä on painettu sukukirjoja ja sukutauluja. Isäni äidin sukua ei – ainakaan minun tietoni mukaan – ole vielä kukaan sen perusteellisemmin tutkinut. Pelkkien sukutaulujen lukeminen on varsin yksitoikkoista puuhaa ja kun suvut kasvavat ja laajenevat vuosisatojen saatossa, homma ei tunnu kovin mielekkäältäkään. Pelkkien syntymä- ja kuolinaikojen, avioliiton solmimisajankohtien ja lasten syntymäpäivien lukeminen on usein hyvinkin ikävystyttävää puuhaa. Olen toki törmännyt sukukirjoja lukiessani myös luovuuteen, jossa sukutukija jotain henkilöä käsitellessään on aikaansaanut jopa pieniä elämänkertoja, joka kirkonkirjoissa olevien tietojen mukaan on ollut mahdollista. Kirkonkirjoihin kun usein kirjattiin ylös paitsi edellä mainitut elämäntapahtumien päivänmäärät, myös vakavat sairaudet, joutuminen syystä tai toisesta käräjille ja monia muitakin “tärkeäksi” koettuja tapahtumia.