Karkurit 2

Kun Piruparka ystävineen lähes 50 vuotta sitten päätti laajentaa vanhempien ja koulun rajoja ylläpitävää ja kahlitsevalta tuntuvaa reviiriään, suorittamalla niin sanotun kotoa karkaamisprojektin, matkan ensimmäinen vaihe päätyi Tampereelle.

Mikäli matkaa olisi suunniteltu etukäteen, Tampere olisi todennäköisesti ollut viimeinen paikka mihin olisimme suunnanneet. Kyllä 13 – 14-vuotiaatkin sen olisivat tajunneet, että jos maailmalle Suomesta aikoo, ei sitä nyt Tampereelle kautta kukaan ensimmäiseksi lähde. Sinne kuitenkin oli päädytty, mutta yön yli nukkuminen ja loistavaa mielikuvitusta osoittavat tarinat viranomaisille jättivät järjelle sen verran sijaa, että rannikolle oli suunnattava ja kun rahavaroja laskettiin, havaittiin, että Pori olisi paikka, jonne varat riittäisivät. Siis sinne ostettiin liput.

Porin rautatieasemalle tultaessa, kassa oli huvennut niin, että jäljellä oli tasan tarkkaan 60 markkaa eli kolme 20 markan kolikkoa (elettiin vuotta 1961). Kovin järkeväkään sijoittaja tuskin keksisi muuta sen fiksumpaa sijoituskohdetta tuolle summalla kuin pajatso, joten sinne hupeni jossain baarin nurkassa myös meidän kolikkomme. Jotain hyötyä toki siitäkin oli. Vaatteisiin sattui tarttumaan pari suklaalevyä, joka rahavarat tai paremminkin rahavarattomuus huomioon ottaen, oli päivän ravitsemustilanteen kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Ajatus taisi olla, että pyrkisimme Mäntyluodon satamaan. Olimme toki luuhanneet laivoissa jo kotikaupunkimme Vaskiluodon satamassa ja oletimme kai, että vilkkaasta Mäntyluodon satamasta pääsisimme jäämään johonkin laivaan, sen lähdettyä ulos. Jostain syystä esimerkiksi sellaiset pikkujutut, kuin vaikkapa passien puuttuminen, ei huolestuttanut meitä lainkaan.

Niin siinä kuitenkin kävi, että koskaan emme päässeet Mäntyluotoon asti. Tuntien kävely joulukuisilla loskan peittämillä Porin kaduilla sai aikaan sen, että karkureiden luonto alkoi kypsyä sen verran, että ”routa” rupesi tekemään vaikutusta tuomalla kotiinpaluuajatuksia ”porsaiden” mieleen. Melko pitkään kuitenkin kesti, ennen kuin kumpikaan matkalaisista sai itsestään sen verran irti, että asia tuli ääneen ilmaistuksi. Jossain vaiheessa näin kuitenkin kävi eikä rahattomilla karkulaisilla ollut muuta keinoa, kuin hypätä kylmästi Porista Haapamäelle lähtevään junaan – ilman lippua ja ilman rahaa. Ainoana vetoomuksena lippuja kysyneelle konduktöörille esitimme, että kunhan päästään Vaasaan, lippujen hinnat maksettaisiin jälkikäteen.

Suunnitelma ei ollut kovin fiksu, mutta siinä tilanteessa ilmeisesti ainoa mahdollinen.