Suomiko urheiluhullu?

Hassahtanut, kahjo, kaheli, sekopää. Siinä muutama synonyymi sanalle hullu. Eli nämäkö adjektiivit kuvaavat selvimmin suomalaisten suhdetta urheiluun. Olen eri mieltä. Eivät suomalaiset pelkästä urheilusta tai sen seuraamisesta sekoa. Hulluus ja sekopäinen kahjous alkavat näkyä suomalaisen penkkiurheilijan käyttäytymisessä vasta sitten, kun voitto Suomelle alkaa häämöttää ja hassahtaminen tapahtuu vasta, kun vastustaja on nujerrettu. Nauttiakseen urheilusta, suomalaisille kelpaa vain ja ainoastaan voitto. Se näkyi taas jääkiekon MM-kisoissa.

Oma suhtautumiseni urheiluun ei subjektiivisesta näkökulmasta ole niin fanaattinen. Vaikka jalkapallo on se joukkuepeli, jota henkilökohtaisesti seuraan mieluiten myös muiden, kuin Suomen pelaamana, seuraan toki muutakin urheilua ja jääkiekko – nimenomaan Suomen pelaamana – on yksi suosikeista. Mutta, kuten todettu, suhde urheiluun ei ole kovin kiihkomielistä. Tätäkin tekstiä kykenen kirjoittamaan samaan aikaan, kun Antero Mertaranta selostaa taustalla Suomen pronssiottelua Tsekkejä vastaan. Toinen erä kuuluu päättyneen lukemiin 3-1, joten kolmas sija ja pronssimitali näyttävät lipuvan nekin yhä kauemmas ja todennäköisesti jopa saavuttamattomiin.

Vaikka aiemmissa peleissä Suomen voittomaali kahdeksan sekuntia ennen ottelun päättymistä puolivälierä-ottelussa USA:ta vastaan, lähenteli suomalaisen penkkiurheilijan hurmion huipentumaa, jotain jäi vielä puuttumaan. Sen sijaan lauantainen välieräpeli Venäjää vastaan oli suomalaisille karvastakin karvaampi kokemus. Koko turnauksen ensisijainen päämäärä oli päästä finaaliin ja sen myötä toista kertaa peräkkäin maailmanmestariksi ja vielä omissa kotikisoissa, joka tietenkin olisi ollut se kaiken, suomalaiseen urheilumentaliteettiin sisältyvän hekuman ja hurmostilan täydellinen täyttymys. Kyseisestä kokemuksesta, voitonhuuman maksimointi olisi todennäköisesti saanut sellaiset mittasuhteet, että niin vuoden 1995, kuin viimevuotinenkin maailmanmestaruus olisivat olleet kalpea muisto jostain kaukaa menneisyydestä.

Kun Mertarannan selostusäänessä desibelit nousivat, Suomen kavennettua pronssipelissä maalit 3-2, oli siirryttävä seuraamaan pelin loppuvaiheita television ääreen. Ja niinhän siinä kävi, kuten olin jo hieman aavistellutkin, että tappio siitä tuli. Jo se, että Suomi pelattiin ulos vuoden 2012 jääkiekon loppuottelusta, oli suomalaiselle penkkiurheilijalle valtava katastrofi ja maan surua tuskin olisi lieventänyt edes valtakunnallinen suruliputus. Sopeutuvimpia ja vähemmän fanaatikkoja olisi pronssimitalikin – kaikkien aikojen ensimmäisenä mitalina kotikisoista – saattanut jopa lohduttaa, mutta neljättä sijaa on suomalaisen penkkiurheilijan todella vaikea sulattaa.