Viime aikojen uutissointi sotatoimista Kaukasuksella sai Piruparan pohtimaan kyseistä operaatiota ja sodan aiheuttamia mielikuvia hieman yleisemminkin. Sodat ja niistä aiheitaan jauhava uutismylly aiheuttavat eri ihmisissä erilaisia mielikuvia ja assosiaatioita, joissa sympatiat ja antipatiat sodan osapuolista poikkeavat täysin toisistaan. Toisen maailmansodan jälkeen yleinen mielipide maailmalla oli: ”Ei koskaan enää”, eikä Euroopassa – entisen Jugoslavian alueen konflikteja lukuun ottamatta – sodaksi luokiteltavia yhteenottoja ole tainnut esiintyä yli 60 vuoteen. Liekö Telluksellamme tuona aikana silti ollut yhtä ainoaa päivää, etteikö sen jossain kolkassa olisi ollut meneillään jonkinasteista sotaa, kahnausta tai muuta sotilaallista selkkausta. Nuo alussa mainitut mielikuvat, joita ihmisten mielissä sotauutisista syntyy, perustuvat tietenkin uutisten sisältöön, mutta suurelta osaltaan myös ennakkoasenteisiin. Hyvistä yrityksistä…

Luovuus on lahjakkuuden arvokas osa-alue, joka saattaa suuntautua mitä moninaisimmille aloille. Ajattelu on yksi niistä. Nykyisin kun puhutaan luovasta ajattelusta, käytetään siinä yhteydessä usein termiä innovatiivisuus. Mutta yhtä kaikki, samasta asiasta on kysymys. Luovaa ajattelua ei yleensä ole pidetty poliitikkojen vahvuutena. Siksi Paavo Väyrysen ilmoitus, että Suomen ja Venäjän välisen puutullikiistan ratkaisu edellyttää luovaa ajattelua, hieman hymyilytti. Jostain, jonkin aivolohkon sopukasta näet hiipi mieleen muistikuva, että tästä asiasta on tainnut tulla joskus aiemminkin jotain kirjoitettua. Asia oli tarkistettava ja niinhän se oli, että runsas vuosi sitten, 29. toukokuuta 2007 tällä samalla palstalla, Venäjän suunnittelemat puutullit olivat Piruparan teemana ja silloin kirjoitin aiheesta muiden muassa seuraavaa: ”Peli ei kuitenkaan ole menetetty.…

Lasten hiekkalaatikkoleikeissä ei taida olla kovinkaan harvinaista, että joku sanoo tai tekee jotain, josta toinen ei pidä, mistä seuraa suutahtamista tai loukkaantumista, kerätään lelut ja vaihdetaan hiekkalaatikkoa. Hetken aikaa mökötetään ja kyräillään ja kohta taas leikit jatkuvat entiseen malliin eikä kukaan kiinnitä koko asiaan sen suurempaa huomiota. Kun seurasi viime viikonlopun uutisointia suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressista, Siperian sydämessä, ensimmäisenä mieleen tulivat nuo pikkulasten hiekkalaatikkoleikit. Yksi provosoi, toinen provosoituu ja vastaa omalla provosoinnillaan, josta taas seuraa se, että siitä provosoidutaan ja marssitaan ulos kokouksesta eli kerätään leluja ja vaihdetaan hiekkalaatikkoa. Viron presidentin ärsyyntyminen ärsytettäessä oli toki inhimillistä ja sitä taustaa vasten, myös ymmärrettävää, mutta oliko hän ainoa, jota ärsytettiin? Eli ei hän…

Kun Venäjällä, neuvostoliittolaisen työkalupakin sisältöä kuvaavan vaakunakuvan jälkeen, palattiin vanhaan venäläiseen vaakunahahmoon – kaksipäiseen kotkaan, tuskin kukaan arvasi, kuinka osuvaksi tuo vaakunakuvion vaihto saattaisi muodostua. Venäjän uudelle valtakaksikolle Dmitri Medvedeville ja Vladimir Putinille on ehditty jo keksiä jos minkälaisia vertailuja. On muiden muassa sanottu, että Venäjää aletaan johtaa jonkinlaisella tandem-periaatteella. ”Sinä poljet ja minä ohjaan” vai oliko se sittenkin toisinpäin. Sillä ainakaan ulkopuolisille ei tähän mennessä ole selvinnyt, kenen todellisessa johdossa Venäjää jatkossa luotsataan. Epäilyksiä ja arvailuja toki riittää. Herrat Medvedev ja Putin voisivat olla veljeksiä, ehkä jopa kaksosia, vaikkei sentään identtisiä, kuten äskettäiset puolalaisveljekset. Joku telluksemme vanhemmista valtiomiehistä – olikohan se Egyptin presidentti Hosni Mubarak – kun ilmoitti, ettei…

Otsikon ilmaisun vastakkaisen sukupuolen edustajasta saattaa kuulla keskustelussa, kun naisporukka määrittelee uutta naapuria tai lastensa opettajaa. Pituuden on väitetty tuovan muassaan miehelle tiettyä karismaa ja poliitikoille jopa valtiomiesmäistä vaikutelmaa. Kekkonen ei tämän päivän mittapuun mukaan ollut mitenkään korostetun pitkä. On kerrottu hänen pituutensa olleen hieman yli 181 senttiä. Siitä huolimatta hän näytti varsin pitkältä ja ehkä myös karismaattisen komealta – sanalla sanoen valtiomieheltä – seistessään silloisen neuvostojohtaja Nikita Hrustsevin vieressä, jonka päälaki keikkui tiettävästi siinä 155 sentin korkeudella. Menemättä yksityiskohtiin, tulkoon tässä todettua, että pelkkä pituus ei miehestä tee valtiomiestä. Saattaa olla jopa päinvastoin. Myös pätkät näyttävät menestyvän valtiojohdossa. Naisnäkökulmaan en puutu. Edellä tuli mainittua Nikita Hrustsev, jonka karisma ei…

Aika ajoin, kun aihetta on ilmennyt, on tätäkin palstatilaa tullut käytetyksi osallistumisena Nato-keskusteluun. Ja taas syntyi aiheentynkää, kun Suomi innokkaana ilmoittautui mukaan Naton nopean toiminnan eli niin sanottujen NRF-joukkojen toimintaan. Piruparan syvällisempi kiinnostus teemaan alkoi Suomen EU-jäsenyyden alkuaikoina, kun tasavallan ensimmäinen Eurooppa-ministeri Ole Norrback ilmoitti julkisesti, että periaatepäätös Suomen Nato-jäsenyydestä on tehty – (kuka ja missä?), se ei selvinnyt – ajankohtaa ei tietenkään ollut päätetty. Tämän ilmoituksen kehittymistä tässä on sitten vuosien saatossa mielenkiinnolla tullut tarkkailtua, semminkin, kun selittelevät kommentit viuhuvat ilmassa, vaikkei niitä edes kysytä. Tästä on oivallisena esimerkkinä, kun joukko NRF-päätöksen takana olevista henkilöistä eli tasavallan presidentti, pääministeri ja ulkoministeri kilvan olivat tiedotusvälineille vuorollaan vakuuttelemassa, että ei tämä(kään)…

Presidentit puhuttavat, niin meillä kuin maailmallakin. Meillä kestoaiheeksi ovat muodostuneet presidentin valtaoikeudet, joita on jo vähennetty reilulla kädellä ja joka on myötävaikuttanut siihen, että vallattoman presidentin valinta on voitu antaa kansan käsiin. Vallasta riisuttu presidentti ei enää kiinnosta spekulantteja, joiden käskyläisinä valitsijamiesten koettiin toimivan, joten suora kansanvaali voitiin säätää näyttönä kansanvallan toimivuudesta. Presidentin supistettukin valta näyttää olevan joillekin liikaa ja monia näyttää närästävän, kun presidentti niitä vähiä valtaoikeuksiaan käyttäessään, voi aina vedota suoraan kansalta saatuun valtakirjaan. Sen verran tuo närästys näyttää yleistyvän, että presidentin valtaoikeuksia ei kohta ole puolustamassa kukaan muu kun Sauli Niinistö. Mikä toki, omaa presidenttiyttään vartovalta kruununprinssiltä, on täysin ymmärrettävää. Muualla maailmassa presidenttejä ollaan valitsemassa sekä idässä,…

Arvasiko kukaan? Osasiko joku mahdollisesti ennustaa? Aivan lähipiiriä lukuun ottamatta, kukaan tuskin varmasti tiesi, mikä on naapurimaan presidentti Vladimir Putinin suunnitelmat, kun presidenttikausi ensi vuonna päättyy. Spekulointeja on käyty ja aika ajoin laskelmia ja pohdintoja on esitetty suomalaisissakin tiedotusvälineissä. Ainoastaan yhdestä asiasta tunnuttiin olevan jokseenkin yksimielisiä. Se oli se, että laakereilleen Putin ei jää lepäilemään, eikä nauttimaan ansaituista eläkepäivistään. Tarvittiin ainoastaan kolme sanaa ja suuren Venäjän seuraava pääministeri oli niitattu tiukasti jalustalleen. Täysin takeltelematta ja jo Neuvostoliiton ajoilta tutun koreografian mukaan, vuorosanoilla: ”Hyväksyn ehdotuksenne kiitollisena”, Putin julisti ja tapututti tulevaisuutensa tiukasti niin venäläisten, kuin muunkin maailman tietoisuuteen. Parilla lisävaatimuksella Putin esitti osaavansa olla myös sukkela. Kukaan ei epäile, etteikö jo…

Jyri Häkämiehen esiintyminen Yhdysvalloissa tuo käyttäytymisenä mieleen pers’kärpäsen, joka mielistelee isäntäänsä puhumalla sitä, mitä olettaa tämän haluavan kuulla. Ellei kommentteja ala kuulua, lienee oletettavaa, että Häkämiehen ohella tasavallan hallitus ja maan ulkopoliittinen johto ovat puolustusministerinsä lausuntojen takana. Väittämällä Suomen turvallishaasteiden aiheutuvan Venäjästä, Venäjästä ja vielä kerran Venäjästä, Häkämies osoittaa mitä typerintä käytöstä. Herää kysymys, oliko esiintymisen takana vihjailu, että Suomi pelkää itäisen naapurinsa vaurastumista ja varustautumista ja siksi asia niin painokkaasti esitetään Yhdysvalloissa. Olen vuosien varrella, tällä palstalla useita kertoja ihmetellyt suomalaisten edelleen ylläpitämää ”rähmälläänolo-kulttuuria”. Kun Neuvostoliitto hajosi, oletettavaa olisi ollut, että suomalaiset olisivat huokaisseet helpotuksesta. Muutaman vuoden sitä kestikin, suomalaisten äimistellessä outoa tilannetta, kunnes liittyminen Euroopan unioniin pelasti tilanteen…

Jo pitkään tasavallastamme on löytynyt tahoja, joiden käsitys on voimakkaasti ollut se, että ainoa mittari, millä Suomea, sen uskottavuutta ja ehkä jopa olemassaolonsa oikeutta mitataan, ovat kutsut Valkoiseen taloon. Valtakunnan päälehti julkaisi listan eurooppalaisista johtajista, jotka ovat nuoremman herra Bushin aikana saaneet vierailukutsuja Yhdysvaltoihin. Ja toden totta, näyttää siltä, että Suomi johtaisi joukon viimeistä neljännestä eli neljästäkymmenestä Euroopan maasta, Suomen takana on ”vain” kymmenkunta. Silti kutsuja Suomelle on tullut saman verran kuin esimerkiksi Belgialle, Hollannille, Portugalille ja Itävallalle, joista kolme ensin mainittua ovat sentään Naton jäsenmaita. Joskus on väitetty, että se merkitys, jonka suomalaiset antavat sille, mitä muut meistä ajattelevat, on lähtöisin kansakunnan huonosta itsetunnosta. Vai olisiko niin, että ruokahalu…