Suomalaiset sosialidemokraatit näyttivät viikko sitten päässeen itsensä kanssa yksimielisyyteen siitä, millä linjoilla ja millä miehityksellä puoluetta luotsataan seuraavat kaksi vuotta. Nyt kansalaisten katseet alkavat jo vähitellen kääntyä kohti viikon kuluttua Rovaniemellä pidettävää keskustan puoluekokousta. Vaikka kysymyksessä on kategorioituna pienin oppositiopuolue, jonka vaikutusmahdollisuudet tasavallassa harjoitettuun politiikkaan ovat nykytilanteessa lähinnä nimelliset eli käytännössä suorastaan olemattomat, tapahtumat keskustassa ja ennen kaikkea sen johdossa kiinnostavat suomalasia yli puoluerajojen. Sen verran värikästä ja tapahtumarikasta seurattavaa puolueen piiristä on kansalaisille viime vuosien aikana tarjottu, että se tuskin jättää täysin kylmäksi ketään. Jos näin palstanpitäjänä hieman muistelisi menneitä, niin voidaan todeta, että koko keskusta-show taisi alkaa jo 12 vuotta sitten, kun Esko Aho vuonna 2000 hävisi presidenttivaalin…

Kun tässä loppukesän, ehkä jopa jonkinlaisista lomatunnelmista johtuen, on hieman huolimattomasti tullut seurattua kokoomusministereiden Venäjä-kannanottoja ja sitä seurannutta parranpärinää, mitään rakentavaa sananvaihtoa ei aiheesta näytä syntyvän. Mainitut ministerit ovat esiintyneet lähinnä surkuhupaisan säälittävästi, puolustaessaan omaa oikeuttaan huonoihin käytöstapoihin ja syytellessään kansaa suomettumisen perisynnistä, joka heidän mielestään näyttää vaivaavan suomalaisia aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Nöyristely ja rähmälläänolo ovat suomalaisen poliittisen kulttuurin ikuisia häpeätahroja, joista tahroista tuskin edes Paavo Väyrynen, on ylpeä. Kokoomusministerit eivät aina muista, että ilmiö on yhtä epämiellyttävä ja luotaantyöntävä, oli nöyristelevän suomettumiskäyttäytymisen kohteena sitten itäinen naapuri rajan takana tai sitten kokoomusministereiden kumartamat USA tai Nato. Keskustelun kipupisteet löytyvät siis Naton ja Venäjän suunnilta. Jo vanha kokoomuslainen…

Kun valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas tässä äskettäin, eräässä ajankohtaisohjelmassa, esitti pohdittavaksi kohteita, joista saattaisi löytyä leikkaamisen varaa, hän yhtenä esimerkkinä mainitsi niin sanotut lähialueyhteistyöhön käytettävät miljoonat. Kun Piruparka kuunteli tuota näkemystä, mieleen häivähti jonkinlainen déjà-vu – kokemus. Eli tunne, että nämähän ovat tuttuja, jo aiemmin koettuja pohdintoja. Asiasta oli otettava selvää ja sieltähän se löytyi, arkistojen kätköistä kolumni, joka oli julkaistu tällä samalla paikalla 29.8.2008 otsikolla ”Kallis naapuri”. Kirjoitin silloin muiden muassa seuraavaa: ”Maa, joka luonnonvaroiltaan lienee maailman rikkain ja jolla on varaa harjoittaa kyseenalaisia sotatoimia Kaukasiassa, lypsää luoteiselta naapuriltaan puhdasta rahaa. Rahoille on kehitelty maksuperusteeksi neuvostoaikaiselta liturgialta kuulostava lausehirvitys: Suomen ja Venäjän välisestä lähialueyhteistyöstä aiheutuneet kustannukset.” Olin sitä mieltä,…

Suomella on paitsi pitkä raja, myös pitkä ja monivaiheinen historia itänaapurin kupeessa ja sen tapojen tuntemisessa. Suomea ja suomalaisia koskevia asioita ensin Venäjällä, myöhemmin Neuvostoliitossa ja sittemmin taas Venäjällä, ovat hoidelleet monet tahot. Aikanaan Suomessa tapahtuviin asioihin vaikuttaneet ja niistä pääsääntöisesi päättäneet keisarilliset piirit hiipuivat naapurissa vallankumouksen myötä. Niistä henkilöistä, jotka sen jälkeen ovat Suomea koskeviin kysymyksiin sekaantuneet, historiankirjoihin ovat jääneet ainakin sellaiset nimet, kuin Vjatšeslav Molotov, Andrei Ždanov ja Viktor Vladimirov. Noilla nimillä on Suomessa ilkeä kaiku ja ne toki ovat historiaa. mutta ne osoittavat, että aktiivista pyrkimystä vaikuttaa Suomessa tehtäviin ratkaisuihin on ollut jo pitkään. Näin ollen, esimerkiksi viime aikoina, etenkin Venäjän mediassa, esiin nousseet ”mummo-ongelmat” ja pulmallisiksi…

Mutta niinhän ne usein ovat. Nobelin palkinnot. Myönnän, että suusta pääsi tahaton ”Oho”, kun uutiset kertoivat Barack Obamalle myönnetystä Nobelin rauhanpalkinnosta. Kuten kaikki hyvin tietävät, vuosittain jaetaan dynamiitin keksijän Alfred Nobelin nimeä kantavat ja hänen alulle panemansa fysiikan, kemian, lääketieteen, kirjallisuuden ja rauhan alalla jaettavat palkinnot. Lisäksi Nobel-säätiö on myöntänyt vuodesta 1969 lähtien taloustieteen alalta palkinnon, jota kutsutaan taloustieteen Nobeliksi.   Selvääkin selvempää on, että tavallisella kadun miehellä, ei riitä kykyä eikä kanttia arvostella edellä kolmen ensin mainitun tieteenalan palkinnon oikeutusta. Sen sijaan rauhan kysymyksistä ja kirjallisuudesta saattaa myös rivikansalaisella olla näkemyksiä ja mielipiteitä ja ehkä juuri siksi niiden tiimoilta käydään usein laajaa ja kriittistäkin keskustelua kulloisenkin palkinnon oikeutuksesta.  …

Kun kaksi kolmasosaa elämästään on elänyt ajassa, jolloin tasavallan itäisten naapurisuhteiden tilaa arvioitiin monimutkaisin liturgisin kommunikeoin ja YYA-sopimusta ylistävin sanakääntein, ei voi olla vertaamatta nykyaikaa tuohon aiempaan ja myös siihen, miten muista naapuruussuhteista kerrotaan.   On tietysti niin, että virallisten valtiovierailujen yhteydessä, valtioiden välisistä suhteista tiedotettaessa, kaavaan kuuluu tietty protokolla sekä sen mukainen ja sisällöltään usein tyhjä ja mitäänsanomaton kielenkäyttö. Korjatkoon joku, jos olen täysin hakoteillä, mutta en pääse ajatuksesta, että nimenomaan Venäjä-suhteiden osalta, tuossa tiedottamisessa on jotain vanhaa, neuvostoaikaisesta liturgiasta tuttua kaavaa, jossa ylistävien sanojen osuus korostuu tyhjien tynnyreiden kolinana.   Kun muista naapurimaista, Ruotsista, Norjasta tai Virosta ja kauempaakin, käy virallisia valtiovieraita, niin näiden ja suomalaisten tapaamisista ja…

Kun viime viikolla, valtakunnan päälehti julkaisi Vieraskynä-palstallaan Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Charly Salonius-Pasternakin kirjoituksen, joka oli otsikoitu ”Suomi on paraikaa sotaa käyvä maa”, tuli heti mieleen, että leikitelläänkö tässä nyt sanoilla ja niiden merkityksillä.    Kysymys on tietenkin Suomen Afganistan-operaatiosta, missä suomalaiset rauhanturvaajat ovat viime aikoina joutuneet useiden iskujen kohteiksi. Ainakin toistaiseksi vielä rauhanturvajoukoiksi tituleeratut joukot osallistuvat toimintaan, jota virallisesti kutsutaan kriisinhallintaoperaatioksi.   Niin Suomen puolustusministeri kuin ulkoministerikin kysyttäessä korostavat, että kysymys on YK:n mandaatilla suoritettavasta kriisinhallintatehtävästä, mikä tietenkin on totta, mutta ei – ainakaan välttämättä – tarkoita, että puhutaan perinteisestä rauhanturvatoiminnasta.   Rauhanturvatehtävän määritelmä ymmärtääkseni sisältää sen, että operaation on oltava vastakkain olevien osapuolten – siis molempien – hyväksymä. Näin…

Kahdenkymmenen maan G- miehet – tai olihan siellä muodon vuoksi pari naistakin mukana – tekivät viime viikolla Lontoossa kauaskantoisia ratkaisuja. Nimekästä porukkaa. Riittävätkö pelkät nimet maailmanlaajuisen laman torjumiseen – se jää nähtäväksi? Rahaakin toki jaettiin. Kenen rahaa, se jäi epäselväksi. Näyttääkin siltä, että G20 mailta iskukykyä löytyy, kuin Jerry Cottonilta konsanaan, kun maailmalla rahaa jaetaan. Näytti vahvasti siltä, että omienkin maiden velat näyttivät johtajien silmissä muuttuvan saataviksi, kun rahan uusjakoa päästiin toteuttamaan. Saamapuolelle nimettiin enimmillään muodollisesti Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Sen rahoitusvarat kolminkertaistettiin 750 miljardiin dollariin. Numeroina rahamäärä näyttää seuraavalta: 750 000 000 000 dollaria. Tällaiset G- miesten jakamat summat ovat sellaista suuruusluokkaa, josta suomalainen lottokansa – jolle tuplajättipotti on suurin…