Äskettäin uutisoitiin tapauksesta, jossa kaksi 13 – 14-vuotiasta poikaa oli niin sanotusti karannut kotoaan.

Kun tuollaisia uutisia lukee – joita ei sivumennen sanoen, ei kovin usein julkaista – ajatukset aivan väkisin hiipivät nostalgisiin tunnelmiin lähes puolen vuosisadan taakse. Silloin kaksi edellä kerrotun ikäistä poikaa – joista Piruparka tunnustautuu olleen toinen – päätti karistaa vanhempien ja koulun kovasti rajoja asettavat elämisen kuviot ja lähteä etsimään vapaampia elämänmuotoja.

Kovin hyvin ei lähtöä ollut suunniteltu. Itse asiassa, sitä ei ollut suunniteltu lainkaan. Kunhan olin saanut nostetuksi pääasiassa säästöpossun tyhjennyksistä pankkitilille kertyneet rahat (joita ei kovin paljon ollut), kävelimme ystäväni kera rautatieasemalle ja päätimme siinä, että lähdetään vaikkapa Tampereelle. Matkan päämäärä ei tainnut olla kovin tärkeä, vaan itse matkaan lähteminen.

Ulkona tai ainakin teltassa nukkuminen oli kesäiseen aikaan ihan tavallista tuon ikäisillä pojilla. Karkumatka ajoittui kuitenkin joulukuun loskaisimpaan aikaan, jolloin kattoa oli etsittävä pään päälle, ainakin yön tunneiksi. Karkulaisten ei tietenkään pitäisi jättää jälkiä liikkumisestaan, mutta minkäs teet. Niinpä kirjauduimme tamperelaisen matkustajakodin asiakkaiksi. Matkustajakodin omistajarouva oli kovin ystävällinen. Täytimme asiaankuuluvat matkustajakortit ja meidän toivottiin viihtyvän.

Pitkään emme kuitenkaan ehtineet huoneessamme istua ja asiasisältöä elämäntilanteeseemme pohdiskella, kun äsken mainittu omistajarouva koputti oveen ja ilmoitti, että kaksi rikospoliisin edustajaa on meistä kiinnostuneita ja tulisivat mielellään keskustelemaan.

Mitään strategiasuunnittelua ei siinä ehditty edes aloittaa, kun herrat rikospoliisit olivat jo huoneessa ja alkoivat kysellä, että mitäs porukkaa se tämä on. Myönnän olleeni kauhuissani. Ensimmäinenkään järkevä ajatus ei näyttänyt viivähtävän pääkopassa, saati että olisi sinne pesiytynyt.

Karkuriystäväni sen sijaan näytti olevan tilanteessa kuin kotonaan. Hän kysyi poliiseilta, että onko tuon ikäisillä miehillä mitään käsitystä tämän päivän opetusmetodeista. Ennen kun poliisit ehtivät sen pidemmälle miettiä, kaveri jatkoi, että nykykoulussa opiskellaan elämää varten. Ja se, että me vaasalaiset koulupojat asumme kahdestaan tamperelaisessa matkustajakodissa, on osa projektia, missä koululaiset oppivat liikkumaan ja toimimaan itsenäisesti.

Kun yksityiskohtia oli vielä hieman täsmennetty, poliisit pyysivät anteeksi ja poistuivat. Anteeksi pyyteli myös matkustajakodin omistaja ja runsas oli se kahvi ja voileipätarjoilu, jonka hän hyvitykseksi seuraavana aamuna aamiaiseksi meille tarjoili.

Kun Piruparka ystävineen lähes 50 vuotta sitten päätti laajentaa vanhempien ja koulun rajoja ylläpitävää ja kahlitsevalta tuntuvaa reviiriään, suorittamalla niin sanotun kotoa karkaamisprojektin, matkan ensimmäinen vaihe päätyi Tampereelle.

Mikäli matkaa olisi suunniteltu etukäteen, Tampere olisi todennäköisesti ollut viimeinen paikka mihin olisimme suunnanneet. Kyllä 13 – 14-vuotiaatkin sen olisivat tajunneet, että jos maailmalle Suomesta aikoo, ei sitä nyt Tampereelle kautta kukaan ensimmäiseksi lähde. Sinne kuitenkin oli päädytty, mutta yön yli nukkuminen ja loistavaa mielikuvitusta osoittavat tarinat viranomaisille jättivät järjelle sen verran sijaa, että rannikolle oli suunnattava ja kun rahavaroja laskettiin, havaittiin, että Pori olisi paikka, jonne varat riittäisivät. Siis sinne ostettiin liput.

Porin rautatieasemalle tultaessa, kassa oli huvennut niin, että jäljellä oli tasan tarkkaan 60 markkaa eli kolme 20 markan kolikkoa (elettiin vuotta 1961). Kovin järkeväkään sijoittaja tuskin keksisi muuta sen fiksumpaa sijoituskohdetta tuolle summalla kuin pajatso, joten sinne hupeni jossain baarin nurkassa myös meidän kolikkomme. Jotain hyötyä toki siitäkin oli. Vaatteisiin sattui tarttumaan pari suklaalevyä, joka rahavarat tai paremminkin rahavarattomuus huomioon ottaen, oli päivän ravitsemustilanteen kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Ajatus taisi olla, että pyrkisimme Mäntyluodon satamaan. Olimme toki luuhanneet laivoissa jo kotikaupunkimme Vaskiluodon satamassa ja oletimme kai, että vilkkaasta Mäntyluodon satamasta pääsisimme jäämään johonkin laivaan, sen lähdettyä ulos. Jostain syystä esimerkiksi sellaiset pikkujutut, kuin vaikkapa passien puuttuminen, ei huolestuttanut meitä lainkaan.

Niin siinä kuitenkin kävi, että koskaan emme päässeet Mäntyluotoon asti. Tuntien kävely joulukuisilla loskan peittämillä Porin kaduilla sai aikaan sen, että karkureiden luonto alkoi kypsyä sen verran, että ”routa” rupesi tekemään vaikutusta tuomalla kotiinpaluuajatuksia ”porsaiden” mieleen. Melko pitkään kuitenkin kesti, ennen kuin kumpikaan matkalaisista sai itsestään sen verran irti, että asia tuli ääneen ilmaistuksi. Jossain vaiheessa näin kuitenkin kävi eikä rahattomilla karkulaisilla ollut muuta keinoa, kuin hypätä kylmästi Porista Haapamäelle lähtevään junaan – ilman lippua ja ilman rahaa. Ainoana vetoomuksena lippuja kysyneelle konduktöörille esitimme, että kunhan päästään Vaasaan, lippujen hinnat maksettaisiin jälkikäteen.

Suunnitelma ei ollut kovin fiksu, mutta siinä tilanteessa ilmeisesti ainoa mahdollinen.

Kun kahden kotoa karkaajan matka jatkui Porista kohti Haapamäkeä, luonto otti sille kuuluvat veronsa. Toisin sanoen kumpikin ystävyksistä oli niin uupunut päivän kestäneestä kävelystä pitkin Porin katuja, että uni yllätti.

Herätys olikin sitten hieman kolkonoloinen, kun konduktöörin seurassa kaksi virkapukuista poliisia herätteli karkureita. Ja mikä siinä auttoi, noutajien mukaan oli lähdettävä. Sanomattakin oli selvää, että poliisilaitokselle oltiin matkalla. Emme pyrkineet esittämään mitään kovaa no comment – linjaa, vaan tunnustimme auliisti olevamme karkumatkalla. Taisivatpa poliisi tarjota iltateetäkin, ennen kuin meidät – 13 – 14 -vuotiaat karkurit – passitettiin putkatiloihin yön viettoon. Todettakoon, että ei meitä sentään juoppoputkaan sijoitettu, vaan elelimme ”herroiksi” pahnattomassa pidätyssellissä.

No, herroiksi elely saattaa sisältää hieman sarkasmia, kun ainoat vaihtelut yksitoikkoisuuteen olivat tarjotut ateriat ja ilmeiseksi viihdykkeeksi tarkoitetut ikivanhat aikakausilehdet, joista – ties kuin monet rikollispolvet – olivat repineet itselleen ajankulua. Sillä tunnustettava on, että hieman pitkäksi aika tahtoi käydä, kun putkareissumme kotoa karkaamisen päätteeksi jatkui runsaat kolme vuorokautta. Se näet ole se aika, joka kesti matkarahojen lähettämiseksi tuohon maailmanaikaan kotoa Vaasasta Haapamäen poliisille. Sillä matkarahat piti olla valmiina, ennen kuin karkulaiset passitettiin kotiin. Ilmeisesti olimme tehneet jopa myönteisen vaikutuksen, kun meidät lähetettiin kotimatkalle ilman saattajaa.

50 vuotta on tietenkin pitkä aika ja ajat muuttuvat. Tapasin isäni (88 v.) tässä pari viikkoa sitten ja muistelimme tapahtumaa. Mitään katoamisilmoitusta meistä karkureista ei ollut tehty. Ja vaikka karkureina olimme kahteenkin kertaan poliisin kanssa tekemisissä ja vietimme runsaat kolme vuorokautta putkassa, sosiaaliviranomaisille asiasta ei ilmeisesti ilmoitettu tai ainakaan se ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä.

Toisaalta, tänään poliisit tuskin uskoisivat selityksiä nykyaikaisista opetusmetodeista, joiden tarkoitus on opettaa koululaisille maailmalla kulkemisen taitoja. Sen sijaan kotoa karkailevat hunsvotit passitettaisiin saattajien kera takaisin kotiin ja asianomaisten matkarahojen lisäksi, myös saattajien matkakustannukset perittäisiin karkulaisten vanhemmilta. Todennäköisesti edessä olisi myös huostaanotto tai ainakin sellaisen mahdollisuus.

Myös se, että poliisi laittaisi vuonna 2010 13–14-vuotiaita poikia yli kolmeksi vuorokaudeksi putkaan pidätysselliin, tekisi noista poliiseista mitä ilmeisimmin entisiä poliiseja. Valitettavasti.

Sillä vaikka aika kultaa muistot, hetkeäkään en ole katunut kotoa karkaamistani vuonna 1961. Nuorena on hankttava kokemuksia, että on mitä vanhana muistelee.

Sattuneesta syystä, Piruparka joutui tässä taannoin viettämään pari viikkoa, lääkäritkin ymmälle saaneen bakteerihyökkäyksen kohteena, tasavallan julkisen sairaanhoidon tohtoroitavana. Ajanjakso antoi tilaisuuden mielenkiintoisten havaintojen tekemiseen.

  Kun sairaalan sekä hoitohenkilökunnasta, mutta myös potilasjoukosta löytyi maahanmuuttajataustaa, lähtökohdat niin maan, kuin muuttajienkin tapojen tarkkailuun olivat vähintään mielenkiintoiset. Seuraavassa pari otosta tuolta kahden viikon ajalta.

  Ensimmäinen havainto maan tapojen noudattamisesta tuli tehtyä maahanmuuttajataustaisesta potilaasta. Kyseessä oli Suomen kansalainen, jonka juuret sijoittuivat Euroopan ja Aasian rajamaille. Sieltä lähtöisin oleva tapakulttuuri ja muiden muassa suvun merkitys tuli ilmi, kun vietimme muutaman päivän samassa potilashuoneessa.

  Suomalaisessa sairaalajärjestelmässä maan tapana ovat noudatettavat vierailuajat (esim. klo 15.00–19.00) ja vaikka joustovaraa lieneekin, niitä pyrittäneen noudattamaan. Kun potilaan suku on suuri, johon puolison ohella kuuluu joukko tyttäriä, poikia vävyjä ja miniöitä, vierailut saattavat muodostua ongelmaksi. Kun suku katsoo oikeudekseen viettää aikaansa aikaisesta aamupäivästä yli iltayhdeksään potilashuoneessa, jossa on majoitettuna muitakin potilaita, maan tavat ovat koetuksella. Kun poistumiskehotuksista seurasi hoitohenkilökunnalle muistutuksia vieraiden ”oikeuksista” Suomen kansalaisina ja jopa rasismisyytöksiä tuli mieleen, kotouttajien ammattitaito ja työssään onnistuminen.             

  Ja sitten toinen havainto. Suomalainen hoitohenkilökunta on tunnetusti pätevää ja ammattitaitoista, joka vähäeleisesti, mutta silti asiantuntevasti hoitaa heille kuuluvia tehtäviä. Kun tähän suomalaiseen ammattitaitoiseen, mutta nöyrästi tehtäviinsä suhtautuvaan hoitajajoukkoon eksyy yksi venäläistaustainen sisar hento valkoinen, hän erottuu oitis joukosta.

  Kerrottakoon, että työvuoroon saapuessaan tämä hymyilevä hoitaja heti huoneeseen astuessaan iloisena ilmoitti, että tulee tänään toimimaan meidän henkilökohtaisena lähihoitajanamme. Vaikutus, ehkä hieman apaattisessakin potilasjoukossa, näkyi välittömästi. Jopa yksi, vaikeasta sydänleikkauksesta toipuva, potilas intoutui kysymään, että ihanko vierihoitoa olisi odotettavissa. Vastaukseksi saadusta iloisesta naurusta päätellen, ainakaan seksuaalinen häirintä ei tullut ensimmäisenä mieleen tälle hoitajattarelle. Iloinen ja hyväntahtoinen suhtautuminen potilaisiin ei välttämättä ollut niin sanotusti maan tavan mukaista Suomessa, mutta positiivista ja tehokasta sen vaikutus oli. Eli eivät ihan kaikki maan tavat ole kiveen hakattuja – Suomessakaan.

Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, kesän ja kärpästen ohella, tulevina kuukausina odotettavissa on myös runsaasti makkara-aterioita. Ne kuuluvat kesän kuvioon siksi, että grillimakkaraa vaativimpien gourmet-aterioiden valmistukseen kesägrillissä, vain harvoin riittää pitkäjännitteisyyttä nähdä vaivaa. Varsinaisen ongelman muodostaa kuitenkin se, että valtaisasta ja ylenpalttisesta makkaralaatujen ylitarjonnasta huolimatta, kunnon makkaraa ei tahdo löytyä mistään.

  Jossain makkaramainoksessa kysellään erittäin kyseenalaisesti: ”Lihaa vai kamaraa?”. Jos kysymys esitettäisiin suoraan Piruparalle, niin vastaus olisi ehdottomasti: ”Myös kamaraa, kiitos!” Niihin aikoihin näet, kun kamaraa (sian nahkaa) jauhettiin reilusti mukaan makkaramassaan, makkarat maistuivat todella maukkailta.

  Suomalaiset kuuluvat mitä suurimmassa määrin siis makkaransyöjäheimoon. Itselleni ei ole selvinnyt, miksi makkaran lihapitoisuus on ainoa kriteeri, jolla makkaraa, sen makua, laatua ja hintaa arvioidaan, ellei sellainen ole vain ja ainoastaan makkaran terveysvaikutteisuus. Ilman sen perusteellisempaa tutkimusta, näppituntuma on se, että myynnissä olevista erilaisista makkaralaaduista varmasti yli puolet on jonkinasteisia kevytmakkaroita ja toista puolta mainostetaan niiden lihapitoisuudella.

  En muista tarkkaa ajankohtaa, milloin kunnon lenkkimakkara katosi kauppojen myyntivalikoimista. Näin äkkiä tuntuma kuitenkin on, että ainakin yksi sukupolvi suomalaista makkaransyöjäheimoa, on ennättänyt kohta keski-ikään, saamatta makutuntumaa oikeaan suomalaiseen lenkkimakkaraan.

  Suomalaisen makkaraterrorismin juuret ja alkulähteet löytynevät samalta sylttytehtaalta, josta ovat lähtöisin niin kutsutut terveellisen aterioinnin lautasmallit ja muut ruokaympyrät. Olen ymmärtänyt, että A-luokaksi kutsutun makkaran koostumus on tarkkaan määritelty muiden muassa edellä mainitun, makua antavan, kamaran osalta. Myös suola- ja rasvapitoisuudet ovat mahdollisimman alhaisia. Peruna- ja maitojauheet taitavat olla kokonaan kiellettyjä. Sen sijaan makkaran viimeisellä myyntipäivällä kikkailu, sallii käyttää melkoiset määrät erilaisia säilyvyyttä parantavia lisäaineita. 

  Joitain aikoja sitten kaupasta saattoi löytää vielä B-luokkaan kuuluvaa makkaraa, jotka laatukriteereiltään poikkesivat A-luokan makkarasta ainakin lihapitoisuuden perusteella. Niistä saattoi hyvällä onnella löytää vielä joitain makujäänteitä vanhan ajan makkarasta. Pitkiin aikoihin ei kauppojen hyllyistä ole enää löytynyt mainittua tuotetta. Oliko ”epäterveellisen”, mutta silti makkaranmakuisten tuotteiden markkinoilta poiston syy, niiden liian korkeat myyntiluvut?

Olen saunaihmisiä. Niin kauan kuin muistikuvia taaksepäin riittää, sauna on kuulunut olennaisena osana vähintään viikko-ohjelmaan, mutta ajoittain jopa jokapäiväiseen päiväjärjestykseen. Noin viiteentoista ikävuoteen asti, saunakokemukseni muodostuivat pääsääntöisesti yleisistä saunoista, joita syntymäkotikaupungissani Vaasassa oli aikoinaan lukuisia. Vaikka Junnu Vainio muistelee laulussaan, että yleisen saunan miesten puolella puheenaiheet liittyivät pääasiassa naisiin, itse muistelen, että kyllä 1950-luvulla sotajutut ja niihin liittyvät muistelot olivat aika tavalla pinnalla. Etenkin siinä vaiheessa, kun sodan käyneet miehet olivat suorittaneet, monille saunarituaaliin ehdottomasti kuuluva lauantaipullon korkkaamisen, jonka seurauksena kielenkantimet saivat tarvittavaa, tarinat irrottavaa voitelua. Jos uimahallien saunat jätetään huomioimatta, muistelen käyneeni viimeisen kerran niin sanotussa perinteisessä yleisessä saunassa joskus 1970-luvulla.

  Kokemuksia saunoista – niin hyvistä kuin huonoistakin – on vuosien saatossa kerääntynyt runsaasti. On savusaunaa, turkkilaista saunaa, telttasaunaa, mökkisaunaa ja monenlaista edustussaunaa. Elämänkoulu maailmalla on opettanut myös sen, että saunan oven takaa saattaa löytyä myös muita, kuin pelkkiä kylpemiseen liittyviä palveluita.

  Vaikka sauna kuuluu suomalaisuuteen ja me niin kovin mielellämme haluaisimme uskoa, että sauna ja saunomiskulttuuri on sitä kaikkein aidointa suomalaisuutta, on voitu todistaa, että saunoja ja sen erilaisia esiasteita on ollut ympäri Euraasiaa kaikkialla, missä lisälämpöä – vaikkapa kylminä talviöinä – on tarvittu.   

  Suomalainenhan kehittelee saunan kutakuinkin minkälaisista tykötarpeista hyvänsä, jos joutuu pysähtymään paikalleen niin pitkäksi aikaa, että se edellyttää saunapäivää. Jonkinlaisiksi korvikesaunoiksi voitiin kutsua myös niitä ”stimmikaappeja”, joita oli vanhoissa suomalaisissa höyrylaivoissa. Ne muistuttivatkin enemmän turkkilaista saunaa. Niissä tulikuumaa höyryä päästettiin suoraa höyryputkesta – yleensä vesiämpärin kautta – pieneen huonetilaan, jolloin kuuma, läpinäkymätön höyry täytti huoneen ja kuumuus antoi jonkinlaisen, saunaa muistuttavan elämyksen. Vaikka kokemus oli kaukana ”oikeasta” saunomiselämyksestä, voin vakuuttaa, että muistutti se kuitenkin huomattavasti enemmän saunaa, kuin ruotsalainen versio saunasta. Heidän sähkösaunassaan toki on kiuas ja siihen kuuluvat vastukset, mutta kivet puuttuvat ja jos jossain on ymmärretty, että kivet kuuluvat kiukaaseen, löylyn heittäminen on kuitenkin ehdottomasti kielletty. Eli on sauna, ainakin tässä vertailussa, huomattavasti suomalaisempi ilmiö.