Syynä on oletettu olevan lievää vakavammat ja vähintäänkin vaikeahkot itsetunto-ongelmat, kun suomalaisilla on kautta aikojen ollut erityistä tarvetta samaistua erilaisiin suur-käsitteisiin. Tunnustusta on tarvittu ja kehuja kaivattu ja niitä on joskus jopa kerjätty.

Pitkään tuota suur-tarvetta tyydyttivät lähes yksinomaan urheilijat, jotka tekivät Suomesta vuosikymmeniksi urheilun suurmaan. Kun erään ajan haaveet ja unelmat Suur-Suomesta kariutuivat omaan mahdottomuuteensa ja lopulta jouduttiin tyytymään entistä pienempään Suomeen, urheilijat olivat taas se joukko ja voimavara, joka pelasti suomalaisen itsetunnon hävityn sodan aiheuttaman katkeruuden alhosta.

Seuraava vaihe oli Suomi-kuvan määrittäminen eräänlaiseksi puolueettomuusideologian suurvallaksi, joka ainoana maailmassa – Neuvostoliiton naapuruudesta ja YYA-sopimuksesta huolimatta – kykeni henkisesti suuntautumaan länteen ja Eurooppaan. Tuo vaihe oli yhden aikakauden lähes ainoa kuningasajatus. Sen toimivuus oli kuitenkin lähinnä uskon asia.

Onko ruokahalu kasvanut syödessä? Vai onko suomalaismieli turtunut kehuihin niin paljon, että erilaisia ykkössijoja ja suurvaltamääritelmiä edellytetään yhä useammin.

Nokian ansiosta, laman pahasti runtelema, Suomi pääsi kuin vahingossa huiman teknologiakehityksen suurmaaksi. Tuo huippusuhdanne on tosin jo hellittänyt, mutta jaksaa osin vieläkin kannatella suomalaista omanarvontuntoa. Maailmasta löytyy satoja miljoonia ihmisiä, jotka eivät tiedä Suomesta mitään, mutta joille Nokia on tuttuakin tutumpi käsite.

Suomalaisten koululaisten menestyminen niin sanotuissa Pisa-tutkimuksissa on hivellyt suomalaisten itsetuntoa monina vuosina. Se, että Suomeen on saapunut ympäri maailmaa delegaatioita tutustumaan ja oppia ottamaan suomalaisesta koulujärjestelmästä, on ollut manna tunnustusta halajavalle suomalaismielelle.

Suoranaisen henkseleiden paukuttelun aiheutti amerikkalainen Newsweek-lehti, joka listasi Suomen maailma parhaimmaksi maaksi. Suomalaisia ei haitannut pätkääkään, vaikka paremmuusjärjestystä laskettaessa oli tapahtunut laskuvirhe eikä suomaisia häirinnyt edes se, että Suomi sijoittui terveydenhuoltojärjestelmän osalta vasta 17. sijalle. Pääasia oli, että Suomen nimi esiintyi listan kärjessä.

Vaikka suomalaiset suorastaan pakahtuivat onnesta tuon Newsweekin rankkauksen jälkeen, lisää hamutaan. Nyt pääministeri Kiviniemellä on tarkoitus tehdä Suomesta rauhanturvaamisen suurvalta. On kuitenkin syytä muistaa, että ei rauhanturvatoiminta suomalaista geeniperimää edellytä. Puhumattakaan, että Kiviniemen taka-ajatus olisi tavalla tai toisella sekoittaa suomalainen rauhanturvakokemus Naton harrastamiin rauhaan pakottamistoimiin.

Viime aikoina on otsikoitu uutisia, joissa on kerrottu, että erityisesti S-ryhmän alueosuuskauppojen päättäjistä, melkoinen joukko istuu myös kotikuntansa hallituksissa ja valtuustoissa. Kun tähän lisätään valtakunnan tason vaikuttajat eli kansanedustajat, moni vaikutusvaltainen ahteri könöttää vähintään kahdella tuolilla. Ilmiö ei ole uusi. Jo vuosia sitten käytiin julkisesti sanasotaa ainakin Oulussa. Siellä sikäläisen alueosuuskaupan tonttikysymyksistä väännettiin kättä, jopa valtakunnan mediassa.

Pari viikkoa sitten Sunnuntaisuomalainen julkaisi omiin tutkimuksiinsa perustuvia lukuja. Niiden mukaan suomalaiset kuntapäättäjät ovat vaikuttamassa S-ryhmän osuuskauppojen hallintoelimissä ainakin 452 henkilön voimin. Kun tuohon lukuun sisältyy 57 kunnanvaltuuston ja 40 kunnanhallituksen puheenjohtajaa, herää väistämättä kysymys, kuka kenenkin lauluja laulaa. Jos joukon jatkoksi lisätään vielä 39 osuuskauppojen hallintoelimissä toimivaa kansanedustajaa – joka määrä muuten riittäisi eduskunnan neljänneksi suurimmaksi ”osuuskauppapuolueeksi” – valtaa ja ainakin vaikutusvaltaa löytyy ihan mallikkaasti.

Ei siis ihme, että Suomen Pienyrittäjät ry on tehnyt ilmiannon Euroopan neuvoston korruptionvastaiselle toimielimelle Grecolle rakenteellisesta korruptiosta Suomen kunnallishallinnossa. Sunnuntaisuomalaisen taustaselvitysten mukaan SOK:n osuuskauppojen hallituksissa, hallintoneuvostoissa ja edustajistoissa vaikuttavista 1 654 henkilöstä yli 500 eli kolmannes on kunnallisesti tai valtakunnallisesti merkittävässä asemassa julkisella sektorilla. Ei siis liene yllätys, että herää kiinnostunut uteliaisuus, kun ilmenee, että viimeisen kymmenen vuoden aikana ABC-asemia on noussut teiden varsille yli 400 kappaletta. Se tarkoittaa, että kaavoja on laadittu ja tontteja myyty varsin hyvässä yhteisymmärryksessä, kun uusi ABC-asema on avattu Suomessa tuon kymmenen vuoden aikana useammin kuin joka kymmenes päivä.

Kysymys on tietenkin jääviyssäännöksistä ja niiden noudattamisesta. Jos henkilö, kunnallisen päätöksentekijän ominaisuudessa, jostain syystä unohtaa ilmoittaa osuuskauppasidonnaisuuksista aiheutuvasta jääviydestään, tilanteessa missä esillä ovat vaikkapa osuuskauppaa kiinnostavat kaavoitusasiat, epäilykset heräävät heti.

Osuuskauppojen top ten listalla kärkipaikkaa pitää hallussaan HOK-Elanto. Se päättäjistä kuntapoliitikkojen osuus on 71 prosenttia. Seuraava on Arina Oulusta 49 prosentilla ja kymmenettäkin listalla olevaa osuuskauppaa hallitaan vielä 32 kuntapäättäjäprosentilla. Kuinka usein nämä kunnallisessa päätöksenteossa mukana olevat henkilöt ovat jäävänneet itsensä, kun kunnat ovat käsitelleet osuuskauppaa koskevia asioita. Sitä tämä tarina ei kerro. Ehkä kannattaisi tutkia.

Eipä tarvitse paljon vakuutella. Sen verran uskottava on Valittujen Palojen tekemä tutkimus eri ammattien nauttimasta luottamuksesta kansalaisten keskuudessa. Sen mukaan poliitikot ovat se ”ammattikunta”, joka pitää perää eli on suoranaista pohjasakkaa, kun mitataan ammattien luottamusta kansalaisten silmissä.

  Tutkimuksessa oli listattu parikymmentä ammattia ja luettelossa omaan ”ammattikuntaansa” luokitellut poliitikot pitivät perää ”huikealla”, peräti kymmeneen prosenttiin nousevalla luottamuksellaan. Poliitikkojen ”ammattikuntaan” laskettaneen kuuluvaksi ensisijaisesti kansakunnan kaapin päällä hääräävät kansanedustajat, ministerit ja muut vastaavat, mutta ovathan myös kunnallispoliitikot – ainakin osa-aikaisia ja vähintään VPK-tasoisia – alan toimijoita tai ainakin harrastajia, joiden on omalta osaltaan kannettava vastuunsa kyseenalaisesta kunniasta poliitikkojen listasijoituksesta.

  Silmään pisti myös mielenkiintoinen yksityiskohta. Kun poliitikot toimivat peräpään valvojina eri ammattien luottamustilastossa kymmenen prosentin luottamuksella, toiseksi kehnoimpaan tulokseen pääsivät automyyjät. Sijoittumisjärjestys sinällään ei yllättänyt, mutta se, että kyseisen ammatin harjoittajat ovat kansalaisten silmissä lähes tuplaten luotettavampia kuin poliitikot, aikaansai pientä hämmästystä. Jos poliitikkoihin luottaa kymmenen prosenttia ihmisistä, automyyjillä vastaava luku on 19.

  Niin huvittavalta kuin se tuntuukin, suomalaiset poliitikot saattavat olla jopa hyvillään, elleivät peräti ylpeitä, omasta kymmenen prosentin luottamuslukemastaan. Valittujen Palojen tekemä tutkimus kun käsitti koko Euroopan. Sen perusteella voidaan todeta, että luottamus poliitikkoihin on muualla Euroopassa keskimäärin vieläkin heikompaa kuin Suomessa. Mitenkään mairittelevaa ei tšekkiläisittäin ole se, että siellä ainoastaan yksi prosentti kansalaisista luottaa poliitikoihin. Sen sijaan Ruotsissa ja Sveitsissä vastaava luku on 20 prosentin tietämissä.

  Poliitikoilta löytyy tietenkin selitys joka tilanteeseen, eikä kehnonlaisen luottamuksen selittely tee poikkeusta. Toisaalta, mitään uutta eivät kootut selitykset näytä kertovan, eivätkä niiden ansiosta luottamuksen rappiotila Suomessa ainakaan kohene.

  ”Emme ole saaneet viestiä perille ihmisille” – ”Demokratiaan kuuluu, että ihmiset ovat kriittisiä vallanpitäjiä kohtaan” – ”Kokoomus, kepu tai demarit, aina tuutista tulee samaa”.   Ei siis mitään uutta auringon alla.

  Vaikkeivät suomalaiset poliitikot luottamusluvuissaan Pohjois-Korean lukemiin pyrkisikään, paljon on yhteisten asioiden hoitajilla parantamisen varaa.

Tässä jo muutama viikko sitten uutisoitiin aiheesta, jonka mukaan tasavallan kansanedustuslaitoksessa ollaan perustamassa miesverkostoa. Myönnettäköön, että ensin alkuun ajatus vähän hämmästytti ja ehkä hieman myös yllätti. Eikä vähiten siksi, että eduskunnassa on jo pitkään olemassa ollut, lehtien palstoillakin kohtuullista hilpeyttä herättänyt naisverkosto.

   Onko eduskunnan miesverkoston perustamisen ajatuksena rakentaa jonkinlainen vastavoima tuolle mainitulle, saman laitoksen naisverkostolle? Jonka virallista toimenkuvaa en sen yksityiskohtaisemmin tunne, mutta joka lukuisten vastaavien naisyhteenliittymien tapaan, lienee tekopyhiltä kuulostavilta lähtökohdiltaan perustettu kohentamaan erilaisia tasa-arvoon liittyviä asioita ja edistäminen niiden eteenpäin viemistä.

  Tekopyhyydellä miesten ja naisten välisessä tasa-arvokeskustelussa on pitkä ja monipolvinen historia. Mutta kuten kaikki miehet ja osa myös naisista tietää, kysymys on aina ollut vain ja ainoastaan naisen tasa-arvosta ja sen edistämisestä ja käydyssä – niin sanotussa – tasa-arvokeskusteluissa, naisnäkökulma on aina ollut hyvin edustettuna. Miesnäkökulmaa ei välttämättä ole myönnetty olevan edes olemassa. Kerrotaan, että – ainakin takavuosina – tasa-arvovaltuutetun toimistokin työllisti ainoastaan naisia.

  Mikäli olen ymmärtänyt, eduskunnan naisverkosto on tarkoitettu, nimensä mukaisesti, nimenomaan naiskansanedustajille. Ei siis kovin tasa-arvoista. Ne vähäiset tiedot, joita eduskunnan miesverkostosta on tämän kirjoittajan aistimiin tarttunut kertovat, että syksyllä perustettavana oleva miesverkosto, pitää ovensa auki myös naiskansanedustajille. Se oletettavasti edellyttää ainakin halua tarkastella tasa-arvokysymyksiä myös miesnäkökulmasta käsin ja miesten asema huomioiden. Eli ainakin päällisin puoli tasa-arvoisempaa kuin naisverkoston toiminta.

   Entä tarvitaanko eduskuntaan lukemattomien muiden keskustelu- ja harrastuspiirien ja tietysti naisverkoston lisäksi vielä miesverkostoakin? En osaa sanoa. Naisten 80 sentin euro on puhuttanut jo pitkään. Ehkä pitäisi samalla intensiteetillä ruveta keskustelemaan miehen 11 kuukautta kestävästä vuodesta. Lisäsentit naisen kukkaroon ovat varmasti perusteltuja, mutta moni mies mielellään lisäisi myös päiviä kalenteriinsa. Joku tosin on ollut sitäkin mieltä, että naisen eurosta vajaaksi jääneet sentit tasaantuvat, kun he pidemmän elinikänsä ansiosta nauttivat useita vuosia kauemmin eläkettä, kuin miehet. Eli se miehen vuodesta vajaaksi jäänyt kuukausi siirtyy aikanaan naisten nautittavaksi. Toteutunutta tasa-arvoako? Mene ja tiedä? En ota kantaa.

Nyt on Tilastokeskuksen ja Eurostatin toimesta tullut ihan virallisestikin todistetuksi, että Suomi on kallis maa. Se ei varsinaisesti ole mikään uutinen, sillä asia tunnettiin jo aikana, jolloin Heikki Klemetti sävelsi kappaleen ”Oi kallis Suomenmaa”. Parempi kuitenkin myöhään, kun ei silloinkaan. Nykymaailmassa kun täysin ilmiselviäkään asioita ei myönnetä, ellei niistä ensin ole tehty virallisia tutkimuksia.

  Suomessa siis ruoka ja alkoholittomat juomat maksavat viidenneksen enemmän kuin tässä ihanassa Euroopan unionissamme keskimäärin. Ja jos erotellaan joukosta vielä euroa käyttävät maat, Suomen kuluttajahinnat eli koko yksityisen kulutuksen hintataso sijoittuu kärkisijalle.

  Viron viinarallin pelästyttämänä viinan hintaa tässä jokunen vuosi sitten hieman inhimillistettiin, mutta paluu entiseen on sujunut mutkattomasti ja Suomi voi ylpeillä maailman toiseksi kalleimmilla (Norjan jälkeen) alkoholin hinnoilla. Se tarkoittaa, että suomalaiset maksavat alkoholijuomistaan 70 prosenttia enemmän, kuin kansalaiset EU-maissa keskimäärin. Kun viralliset tutkimukset osoittavat, että Alkosta ostetun viinan kulutus laskee, se riittää perusteluksi korkeille viinanhinnoille.

  Jos Suomi keikkuu kärjessä euro-maiden kuluttajahintojen tilastoissa, kovin kauaksi kyseenalaisista mitalisijoista ei ole pudottu, jos hintatasoa mitataan kaikkien teollisuusmaiden kesken. Vertailu osoittaa, että teollisuusmaista ainoastaan Tanska (kallein), Norja ja Sveitsi, menevät kuluttajahinnoissa Suomen edelle. Vaikka Suomessa riittää pyrkyä kaiken maailman tilastoykkösiksi, ei sitä ihan kaikkien listojen kärkeen pitäisi tuppautua. Kuluttajahintatilastot ovat yksi sellainen, jossa vähempikin riittäisi.

  Syitä Suomen korkeisiin kuluttajahintoihin on selitelty. Korkea kustannustaso löydetään usein ongelmien aiheuttajaksi. Kaupan piirissä ollaan sitä mieltä, että maatalouden korkeat tuottajahinnat ovat korkeiden loppuhintojen yksi merkittävä syy. Maataloudessa syntipukkia etsitään tietenkin tuotteiden jatkojalostuksen ja kaupan piiristä. Syypäätä on haettu myös kilpailun vähyydestä, jota kaupan piirissä ei tietenkään tunnusteta. Suomen keskimääräistä korkeammalla arvonlisäverolla lienee oma vaikutuksensa kuluttajahintatasoon eikä tietenkään voi unohtaa maamme syrjäistä sijaintia ja suurta kokoa, joiden vaikutus kuljetuskustannuksiin muistetaan aina todeta korkean hintatason merkittävänä tekijänä. Ahneus ja vaatimukset suurista katteista ja voiton maksimoinnista, jäävät sen sijaan usein mainitsematta.

  Oli miten oli. ”Oi kallis Suomenmaa” on arvovaltaisten tahojen toimesta todettu ja todistettu paikkansa pitäväksi totuudeksi.

Keskiviikkoillan uutiset eivät suoranaisesti yllättäneet. Ilmassa oli jo jonkin aikaa ollut tappiomielialaa vaikka toivoa saattoi joltain vielä löytyäkin. Tasavallan hallituksen päätös esittää eduskunnalle toimilupaa kahdelle uudelle ydinvoimalalle, joista kumpikaan ei ollut Fortum, tuli tavallaan lopullisena nuijan iskuna ja pisteenä ii:n päälle.   

  Eli niinhän siinä sitten kävi, että loviisalaiset – Fennovoimaa vastustaneet poliitikot – sammuttivat valon tunnelin päästä. Tuollaiset tihutyöt Loviisan ja koko Etelä-Suomen talousaluetta kohtaan ovat vähintäänkin edesvastuuttomia. Etenkin, kun kaikkien munien sijoittamista yhteen koriin ei perusteltu millään tavalla. Ellei sellaiseksi sitten lasketa pelkoa, että yhteistyö Fennovoiman kanssa saattaisi suututtaa Fortumin, joka sen seurauksena voisi suutahtaa, kerätä lelut ja vaihtaa hiekkalaatikkoa. Kuten eräs kunnallispoliitikko tämän kirjoittajalle aikoinaan esitti.

  No, hiekkalaatikon vaihto Forumilla näyttää joka tapauksessa olevan edessä – mikäli uutisointiin yhtiön ydinvoimaosaamisen hyödyntämisestä on uskominen. Jotkut tosin saattoivat olettaa, että valtiovalta suosisi omaa yhtiötään, mutta sellaiset ajat ovat olleet ja menneet jo ajat sitten.

  Toisin kuin Loviisan kaupungilla, Fortumilla eivät kaikki ydinvoimamunat ole sijoitettuna yhteen koriin. Yhtiön melkoiset omistukset Teollisuuden Voimassa takaavat, että TVO:lle esitetty ydinvoiman rakennuslupa tuottaa joka tapauksessa kilisevää kirstun pohjalle. Toisaalta on todettava, että mainittu omistus mitä ilmeisimmin oli myös syynä sille, että Fortum jäi kolmen kilvassa viimeiseksi. 

  ”Mitä minä sanoin” – muistuttelu, ei ole kovin fiksua, mutta en malta olla toteamatta, että aiheesta on tälläkin palstalla tullut eräitä kertoja kirjoitettua. Kun entinen Ruotsinpyhtään kunta toi uuteen Loviisaan huomenlahjanaan valmiin päätöksen ydinvoimalan rakentamisesta Gäddbersön alueelle, uuden kaupungin tulevaisuus pitkällä tähtäimellä näytti varsin valoisalta. Jokainen tietää, miltä tilanne nyt näyttää. Fennovoima lähti, kun poliittista kannatusta uudesta Loviisasta ei tuntunut löytyvän, vaikka teknisesti täkäläinen sijoituspaikka olisi päihittänyt pohjoiset vaihtoehdot mennen tullen. Kuinkahan moni entisistä ruotsinpyhtääläisistä valtuutetuista katuu myönteistä kannanottoaan koko kuntafuusioon?

  Vähin, mitä nykyisiltä Fennovoimaa vastustaneilta loviisalaispoliitikoilta on lupa odottaa, on esittää, mitä nyt on suunnitelmissa. Vai tyytyvätkö loviisalaiset kiltisti RKP:n reservaattirakenteluun. Jos joku ei muista omaa Fennovoima -kannanottoaan, nimet löytyvät lehtileikkeistä ja hätätilassa vaikka Piruparalta.