Parin päivän kuluttua tasavallan pääministeri on ennakkopäätöksensä mukaisesti lähdössä Kiinaan, missä kutsuttuna seuraa ainakin Pekingin olympialaisten avajaisia. Luonnollista lienee myös, että joidenkin suomalaisten urheilusuoritukset, tulevat olemaan seurannan kohteina. Kun eduskunnan kyselytunnilla, viime keväänä, perättiin pääministerin motiiveja osallistumiselleen olympialaisten avajaisseremonioihin, vaikka monien muiden EU-maiden johtajat olivat siitä kieltäytyneet, Vanhanen ilmoitti, että meidän traditiomme ei ole ollut sotkea urheilua ja politiikkaa toisiinsa. Se ei selvinnyt, kuinka pitkä on pääministerin traditio? Ainakin Piruparan henkilökohtaiselta muistijanalta juontuu mieleen aikoja, kun Suomessa politiikan tai ainakin politikoinnin seurauksena, TUL:n kuuluvissa seuroissa urheilevilla nuorilla, ei ollut mitään asiaa olympialaisiin, vaikka tulokset ja näytöt olisivat olleet millaisia tahansa. Toisaalta pääministerin matkatessa Kiinaan, kuulunee matkan ohjelmaan – ainakin jollain…

Matalaa profiilia, jopa suoranaista julkista pakoilua vuosia harrastaneen Kari-Pekka Kyrön ilmestyttyä tietoineen julkisuuteen ja avattuaan sanaisen ja ilmeisen salaisenkin arkkunsa, on suomalaisella doping-rintamalla alkanut jälleen tapahtua. Tarinan roistoksi vuosikausiksi leimatun Kyrön esiintulo uusine, mutta joillekin jo aiemmin, ilmeisen tuttuine uutisineen ja kommentteineen, on aiheuttanut hämmennystä, paitsi Hiihtoliitossa, myös suuren yleisön keskuudessa. Konnaksi merkattua ja itsensäkin aikoinaan syyllistänyttä Kyröä ei oikein ole uskottu. Aika lailla pätkittäin alkaa kuitenkin myös muilla alan ihmisillä muisti pikkuhiljaa palailla. Kun tilanteiden kehittymistä on seurannut, tapahtumien kulku tuntuu jotenkin tutulta. Niin sanottujen doping-aineiden käyttöhän ei ole laissa kielletty. Eli dopingin käyttö ja siitä kiinnijääminen ei lain mukaan – automaattisesti – ole rikos, vaikka valtaisa häpeä onkin.…

Joku on sanonut, että kilpahiihto oli aikoinaan maailman yksinkertaisin urheilulaji eli sen harrastamiseen ei tarvittu aivojen (mahdollisesti) tarjoamaa ajatuskapasiteettia lainkaan. Miksi näin? Siksi, että takavuosina kilpahiihtäjän urheilusuoritukseen riitti, kun ymmärsi selkään lyötäessä lähteä hiihtämään valmiiksi tehtyä latua niin kovaa kun jaksoi. Ja tajusi lopettaa, kun hartioille heitettiin huopa. Joka oli merkki siitä, että tehtävä oli suoritettu. Noihin aikoihin ei tainnut olla juuri tylsempää seurattavaa kuin hiihtokilpailut. Ajatellaan nyt vaikkapa 50 km:n hiihtoa. Yleisö seurasi kovassa pakkasessa hiihtäjiä, jotka selkään lyömällä lähetettiin yksitellen matkaan kohti metsän siimestä. Siellä nuo urheilijat hiihtivät puusuksillaan, välillä mustikkasoppaa siemaillen, sitä valmiiksi tehtyä uraa pitkin, parhaimmillaankin tuollaiset kolme ja puoli tuntia. Kun ensimmäisen ja viimeisen lähtijän…

Tätä kirjoitettaessa on juuri selvinnyt, että suomalaisten niin himoitsema mitali Osakan yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa tuli lopulta eli viimeisenä kisapäivänä saavutettua. Taas julistetaan suureen ääneen, että keihäänheitto lajina ja Tero Pitkämäki sen erinomaisena edustajana on pelastanut Suomen maineen kovan luokan yleisurheilumaana. Piruparka joutuu valitettavasti kysymään: Mistä yleisurheilumaan maineesta oikein onkaan kysymys? Suomalaiset keihäänheittäjät ovat tuloksissaan toki kautta aikojen sijoittuneet maailman huipulle, mutta voivatko keihäänheittäjät yksinään tehdä Suomesta jotenkin erityisen yleisurheilumaan maailmassa. Ja jonka maineen ylläpitämisestä he näyttävät myös suurimmaksi osaksi pitävän huolen. Uskallan väittää, ettei Suomi vuosikymmeniin ole yksittäisiä, etten sanoisi satunnaisia onnistumisia lukuun ottamatta, loistanut sellaisilla yleisurheilusaavutuksilla, joista voisi vetää johtopäätöksen Suomesta erityisenä yleisurheilumaana. Joku urheilun filosofiaan perehtynyt ja sitä paremmin…

Jo pitkään on ollut nähtävissä, että työnteon ja vapaa-ajan käsitteet ovat monien urheilu- ja liikuntaharrastusten piirissä päässeet hämärtymään. Vielä muutama vuosikymmen sitten urheiluharrastus voitiin täysin yksiselitteisesti määritellä vapaa-aikaan kuuluvaksi. Urheiluseurat kokosivat samaan lajiin viehättyneitä ja siitä kiinnostuneita yhteisen harrastuksen pariin. Osa ihmisistä harrasti urheilua ja liikuntaa, osa siihen liittyvää järjestötoimintaa. Ammattimaisesti urheilua harrastavia (joita toki tiedettiin olevan) todennäköisesti hieman kadehdittiin, mutta ainakin virallisesti nämä tuomittiin ja heitä pidettiin jopa jalon toiminnan häpeäpilkkuina, jotka hankkivat toiminnallaan ylimääräistä kilpailuetua muuten rehtinä ja rehellisenä pidettyyn toimintaan. Kuten sanottu, tiedossa oli, että monet silloisen Neuvostoliiton ja muidenkin itäiseen järjestelmään kuuluvien maiden, ammatiltaan sotilaiksi ilmoitetut, urheilijat ”harrastivat” jo tuolloin urheilua päätyökseen. Mistään valtaisista palkkasummista ei…

Maine ja kunnia ovat asioita, jotka usein liitetään yhteen ja toisiinsa. No, saatetaanhan niitä erottaakin eli ”Kunnia meni, mutta maine kasvoi”, joka lienee yksi useimmin toistetuista tähän aiheeseen liittyvistä fraaseista. Mainetta – sekä hyvää, että huonompaa – voi saada jonkin verran perintötekijöinä. Elämä kuuluisuutta saavuttaneen isän tai äidin poikana tai tyttärenä saattaa tuoda mukanaan jonkin verran mainetta. Se tiettävästi innostaa, kiehtoo ja kiinnostaa kuitenkin enemmän muita kuin asianosaisia itseään. Vaikka suomalaiset usein ja mielellään paistattelevat erityisesti urheilijoidensa mutta joskus myös muiden kansainvälistä mainetta ja kunniaa saavuttaneiden yksilöiden loisteessa, kunnia täytyy yleensä itse ansaita. Keke Rosbergin pojan urakehitystä saattaa siivittää ja nopeuttaa isänsä saavuttama maine. Hänen hankkimansa kunniassa ei kuitenkaan riitä…

Vaikka joitain pieniä pätkiä televisiosta olin nähnytkin, monen muun suomalaisen tavoin Piruparka perehtyi curlingiin Salt Lake Cityn olympialaisten yhteydessä neljä vuotta sitten. Jo silloin Voitto Liukkonen ansiokkaasti opasti tätä hiihtoon, jääkiekkoon ja mäkihyppyyn fakkiutunutta kansaa uuden uljaan urheilulajin pariin. Tässä on ihmetelty, että johtuuko television urheilulähetyksistä vastaavista tahoista kun curlingia pääsee seuraamaan televisiosta vain neljän vuoden välein. Suomalaiset näyttävät jäänen suorastaan curling-koukkuun. Myönnän kuuluvani siihen joukkoon. Menestyminen olympialaisissa on suomalaiselle urheiluhullulle kansalle sellaista herkkua, että se selittää osan suomalaiset vallanneesta curling-buumista. Ei varmasti kuitenkaan kaikkea. On skotlantilaisten – tiettävästi 1500-luvulla – kehittämä laji sen verran erilainen suomalaisiin peruslajeihin verrattuna. Hiihto ei oikein enää sytytä tätä katajaista kansaa. Lisäaineeton menestys kun…

Se sitten taas alkaa. Olympialaiset. Vaikkei tämän kirjoittaja urheiluun yleensäkään suhtaudu sen suuremmalla fanaattisuudella kuin fakki-idiotismillakaan, tänään alkavia Torinon talviolympialaisia ei voi ohittaa eikä niistä pääse eroon. Miksi pitäisikään? Aina urheilun seuraaminen keskinkertaisen televisioviihteen voittaa. Ja televisioviihdettähän urheilu suurimmalle osalle ihmisistä tänä päivänä on. Vain harvat ja todella innokkaimmat lähtevät paikan päälle kisoja seuraamaan. Alkuperäisestä jalosta ja kirkasotsaisesta olympia-aatteesta ei taida juuri muuta olla jäljellä kuin nimi. ”Citius, altius, fortius”, on toki lausahdus, joka pätee edelleen. Sen vaikuttimena ei kuitenkaan enää ole jalo ja rehti kilpa, vaan ensisijaisesti urheilusuorituksesta saatava taloudellinen hyöty. Yhtenä pienenä osoituksena tästä on muiden muassa se, että olympialaisissa menestyneille suomalaisurheilijoille ei enää jaeta tunnustuksena perinteistä ja…

Eihän siinä mitään uutta pitäisi olla – urheilun parissa esiintyvissä kepulikonsteissa, sopupeleissä ja muissa lurjusteluissa. Ei siis olisi aihetta yllättyä. Muun suomalaisen yhteiskunnan tavoin, erityisesti urheilun on uskoteltu sijoittuvan kaikenlaisten lahjus- ja korruptioepäilyjen yläpuolella. Ei ole kauan siitä, kun sinisilmäisesti kuviteltiin urheilun olevan kaikille suomalaisille niin pyhän asian, että kukaan ei alennu epärehellisiin tai muuten kyseenalaisiin toimiin tulosten saavuttamiseksi. Yksittäisten urheilijoiden doping-käryt luuloteltiin poikkeuksina vain vahvistavan säännön, eikä Suomen hiihtojoukkueen koko kärkikaartin paljastuminen kovin pitkään suomalaisia järkyttänyt. Pesäpallossa esiintyneet sopupelisotkut – langetetuista tuomioista huolimatta – on oletettu johtuvan vain muutaman innokkaan vedonlyöjän rahanahneudesta. Vasta sitten suomalaisten epäilyt hieman heräsivät, kun kotimaisen jalkapallon liepeillä alkoi pyöriä ennen näkemättömiä belgialaisia pelaajia ja…

Huomenna ne sitten alkavat, yleisurheilun MM-kisailut, joiden tiimoilta puhetta ja parranpärinää on piisannut. Toki kisat kiinnostavat ja tv-ohjelmana ne vievät voiton lähes mistä tahansa kesäajan televisioannista. Sen tietävät ohjelmista vastaavat tahotkin ja kovin suuria katsojalukuja kisalähetysten aikana muilta kanavilta tulevat lähetykset tuskin tulevat saamaan. Urheilun on sanottu olevan koko kansan viihdettä. Sitähän se jollain tasolla varmaan onkin. MM-taso kuitenkin tarkoittaa, että ellet ole urheilun kannattajana fanaatikko tai hallinnassasi ei ole runsaasti ylimääräisiä rahavaroja, joudut seuraamaan kisoja television välityksellä nytkin, vaikka kisat järjestetään Suomessa ja kisalippuja on myymättä jokaiselle kisapäivälle pilvin pimein. Näyttäisi siltä, että alun perinkään näitä kisoja ei ole tarkoitettu urheilua rakastavan rahvaan seurattavaksi muuten kuin television välityksellä. No,…